Ja vaikka aikuinen olenkin niin mietin että tähänkö minulla oli niin kova kiire? Tähänkö laskin päiviä 17 vuotiaana? Ja onko elämäni muuttunut kovinkaan paljon vieläkin murehdin mikä minusta tulee isona, se ehdottomuus on hioutunut pois. Ja armon anto kulkee käsi kädessä katkeruuden ja surun kanssa. Eikä se hälvene ikinä.
Oltiin tyttöjen kanssa pitkän tovin läheisessä leikkipuistossa tänään, ja vaikken olekaan hiekkalaatikko-äiti materiaalia niin meillä oli kivaa. Tytöt jatkaa leikkejä pihalla, mä pesen työvaatteitani koska huomenna on aika siirtyä takaisin sorvin ääreen.
Hetket ovat nopeasti ohi, nautinko niistä tarpeeksi vai odotinko jo seuraavaa malttamattomana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti